« Takaisin blogiin

Tarinamme ensimmäinen luku

”Rakas, me ostettiin kartano. Ja me muutetaan!” Näin alkoi puhelu miehelleni silloin kun kaikki alkoi. Mieheni vastaus – ”TÄ? Te teitte mitä??” – kiteytti hyvin Vaihmalan Hovin alkutaipaleen vauhdikkuuden keväällä 2008.

 

Ensisilmäys

Keltainen hirvitys ei hurmannut ensi näkemältä, ensimmäisten koirankakkojen pilkistäessä sulavan lumen alta. Rappaukset rapisivat seinistä, järven puolella niitä ei ollut lainkaan. Sisältä talo oli pimeä, tunkkainen ja sokkeloinen. Jotenkin äitini näki talossa kuitenkin valtavan potentiaalin ja teimme tarjouksen.

Seuraavana päivänä kiinteistönvälittäjä soitti ja kertoi tarjouksemme hävinneen. Olimme matkalla äitini kanssa Helsinkiin ja hiukan helpottuneena totesin, että ”Hyvä! Mitä me sille oltaisiin osattu tehdä? Ihan lirissä oltaisiin oltu!”. Meni muutama päivä ja kiinteistönvälittäjästä kuultiin jälleen. Toisen ostajan kuviot olivat mutkistuneet ja meidän tarjouksemme hyväksyttiin. Ylläripylläri!

Seuraava ylläri olikin se, että kiinteistövälittäjän mainoksessa ja puheissa puhuttiin kiinteistön myymisestä, mutta tosiasiassa oltiinkin myymässä vuokraoikeutta, johon kuului lunastuslauseke. Eli myyjä myi sellaista mitä ei tosiasiassa edes omistanut. Tiesimme edessä olevan mittavan remontin, jonka joutuisimme tekemään vuokrakiinteistöön. Rohkea rokan syö, sanoo sananlasku ja tutkittuamme aikoinaan tehtyä vuokrasopimusta, luotimme siihen, että joskus jonain kauniina päivänä voisimme lunastaa kunnalta kiinteistön myös omaksi.

Ikimuistoinen puhelu käytiin mieheni kanssa tämän tiedon jälkeen, ”Rakas, me muutetaan!”. Hiukan nieleskellen hänkin otti tiedon vastaan, mutta ilman suurempia mukinoita pakkasimme elämämme Valkeakoskella ja muutimme Vaihmalan yläkertaan toukokuussa 2008.

 

Vauhdikkaita käänteitä heti kättelystä lähtien

Ensimmäisenä toimintamuotona bisnekseen kuului baarin pyörittäminen, johon tuotevalikoimaan tupsahti pitsat äitini ostettua kouvolalaishotellin keittiön vanhat kalusteet, mukaan lukien pitsauunin. Eläessäni emme ole muuten nähneet likaisempia koneita, niitä jynssättiin kaikilla mahdollisilla myrkyillä ja painepesurilla muutama päivä, että saatiin alkuperäisväri näkyviin. Valmista kuitenkin tuli ja hätäisesti luotiin reseptiikka kuntoon. Tuli ihan hillittömän hyvä, vaikka itse sanonkin, tällä luotiin perusta nykypäivän loistavalle tuotteelle (Lempäälän parhaaksikin haukuttu).

Remontointi aloitettiin heti kun avaimet vaihtoivat omistajaa. Pienet huoneet purettiin Juhlasalin tieltä ja entisestä johtajattaren asunnosta tehtiin kaksi kabinettia. Ensimmäinen hääparikin ilmoitti halukkuutensa viettää häät valmistuvassa Juhlasalissa jo saman vuoden elokuussa. Tästä saatiinkin sujuvasti deadline ensimmäiselle remontille!

Elokuun uhkaavasti lähestyessä, alkoi jo hiukan hermostuttaa. Lisästressiä oli luvassa, kun työsuojelutarkastaja saapui paikalle tutkimaan itsekseen rakennuksen monia kopperoita, ja löysikin yhdestä kellarin komerosta vanhan vesisäiliön, jota joku aiemmin talossa touhunnut oli alkanut purkamaan. Purkaja oli luopunut hommasta huomattuaan sen sisältävän todennäköisesti asbestia. Meiltä mokoma komero oli jäänyt tutkimatta, koska se ei kuulunut silloiseen työmaa-alueeseen. Turhaan yritimme selittää, ettei meillä ollut osaa eikä arpaa tuossa projektissa. Tarkastajan mielestä teimme laitonta asbestipurkua ja hän hommasi meille rakennuskiellon kesken kaiken. Ei muuta, kun äkkiä tilamaan asbestimiehet paikalle ja säiliö vaarattomaksi, jotta saimme jatkaa töitä juhlasalissa.

 

Luovuutta keittiössä

Remontti eteni omalla painollaan, samalla pyöritimme baaria, ratsastuskoulun leiriläisten majoituksia ja ruokailuja ja ihmettelimme olemassaoloamme. Minun harteillani oli päävastuu keittiöstä, tosin Tiia ja äitikin saivat oman osansa huolehdittavakseen. Erikoisempiakin ruokalajeja tuli vastaan, mm. Tiian tekemä perunamuusi. Kuoriperunoista. Pistettiin se kulttuurierojen piikkiin, se oli semmoista amerikkalaista perunamuusia! Toinen keikaus taisi olla se, kun makaronilaatikkoon livahti ainakin puoli (suurkeittiökokoista) purkillista mustapippuria.

Omat häämme ja häämatkan vietettyämme elokuun alussa, kävimme mekin koko porukalla pensselin varteen avuksi. Viimeinen viikko tehtiinkin ympäripyöreitä päiviä remontin parissa ja juuri ennen häitä olevalle perjantaille oli sovittu lopputarkastus palotarkastajan, rakennustarkastajan sekä alkoholitarkastajan kanssa. Perjantaina klo 10 he astuivat sisään Juhlasalin ovesta, Palotarkastaja kääntyi saman tien kannoillaan huikaten, ettei tarkasta keskeneräistä! Hetken neuvoteltuamme saimme lisäaikaa kaksi tuntia, jolloin kaiken piti olla valmista. Alkoi kuumeinen huonekalujen laatikoista purkaminen, pöytien kasaaminen ja rakennusjätteen siivous. Joukkomme muistutti varmasti lähinnä muurahaispesää, sellainen kuhina salin ympärillä kävi! Muutama tunti myöhemmin Juhlasalissa oli pöydät ja tuolit paikoillaan, astiat pestyinä kaapissa ja vain muutamaa naulaa vaille olevat kattopaneelit asennettuina. Tarkastajatkin pyörittelivät päitään, etteivät ole kuunaan näin nopeaa toimintaa nähneet! Luvat saatiin kuntoon ja pystyimme hiukan henkäisemään, ehkä tästä selvitään sittenkin…

Häät saatiin kunnialla hoidettua ja kiitostakin tuli. Loppukesä syksyä kohti sujuikin omalla painollaan kokousjärjestelyjä opetellen ja ensimmäisen pikkujoulukauden järjestelyjä hoidellen. Tiia lähti muuttolinnun tavoin takaisin Amerikkaan toipumaan ensimmäisestä kesästä, eikä kukaan meistä osannut arvata minkälaiseen soppaan olimme lusikkamme tunkeneet!

Tarinamme jatkuu seuraavassa luvussa..

/Noona

 

Pysy mukana tarinassamme ja tilaa uutiskirjeemme!